Kun mikään ei mene niinkuin pitäisi...

Tämä on tarina jota en olisi koskaan halunnut kirjoittaa. Tämä on myös tarina jonka vuoksi mietin useampaan kertaan että onko kasvattamisessa MITÄÄN järkeä. Tämä on tarina jonka minä kirjoitan, mutta jossa takana kuiskii myös Nina, koska tämä on myös Ninnun tarina. Glooriaa en itselleni tällä kerää, en halua enkä kaipaa, suurin kiitos kuuluu kuitenkin Ninalle (ja niille muutamalle ystävälle jotka ovat jaksaneet potkia eteenpäin) joka ihan samalla tavalla on taistellut kuin minä. Tämä tarina ei ole vielä ohi vaan jatkuu, mutta jos mistään sen osiosta on apua jollekin toiselle, olen kiitollinen.

4.6.14 syntyivät Pätkiksen ja Laran pennut. Itse synnytys meni ok, neljä reipasta ipanaa. Siitä vaikeudet sitten alkoivatkin; Laralta ei tullut maitoa. Kokeilimme Primperania mutta suht huonoin tuloksin. Aloin siis käsinruokkimaan neljää ipanaa. Letkulla. Yötä päivää. Ja sainkin painot nousuun. Välillä Nina kävi syöttämässä kun itse en enää jaksanut. Pennut kasvoivat mutta huoli oli kova. Dee oli jo tuolloin pienenä vähän erilainen lapsi, pullukka ja hassu. Myös sen toinen takajalka toimi hassusti joten jumppasin Deen kanssa ja saimme jalan ihan normaalisti toimimaan.

Sitten lapset siirtyivät kiinteään ruokaan, painot nousivat. Hyvä niin. Sitten kun naama ja joka paikka oli ruuassa, lääkittiin eka silmätulehdus, näillä kun on tapana avat silmät ihan muutaman päivän ikäisenä, niin kiire on nähdä kaikki. Laralta laskeutui maitoa ja se pakkautui nisiin joten sitä sai lypsää ettei tullut nisätulehdusta.

Sen jälkeen tuli kesän ja hirveet helteet. Tuulettimet ja puhaltimet viilensivät. Mutta eivät tarpeeksi. Paria pentua sai nesteyttää ja viilentään kunnes tokenivat.

Ihan hirveesti ei naurattanut. Jossain vaiheessa tehtiin päätös että pennut sekä emo muuttavat Ninnulle ja hyvin kaikki meni, pennut söivät, kasvoivat. Ne rokotettiin, sirutettiin, rokotettiin uudestaan. Doskalle löytyi koti, Leolle samoin ja olimme jo päättäneet että Raffeli jää Ninnulle. Donska kastroitiin, uusi koti odotti jo sen muuttoa.

Kun muuton aika olisi ollut tulossa, Donska oli vähän apaattinen ja päätettiin että jää vielä Ninnulle seurantaan ja kunhan reipastuu niin sitten. Reipastuihan se heti seuraavana päivä, söi, leikki, mellasti. Kunnes sitten yöllä oli oksentanut, oli apaattinen. Söi taas, leikki taas. Ja sitten taas huonompaan.

Sovittiin Ninnun kanssa että heti aamulla lekuriin ja niin Ninnu menikin. Sain soiton, vatsassa on massaa, Donska on nesteytetty mutta se pitäisi kuvat ennenkuin tehdään mitään. Alkoi soittorumba. Yhdellä ellillä missä tiedän röntgenin olevan, ei vastattu puhelimeen. Soitin sitten luottopaikkaani että "pliis, ottakaa katsottavaksi". Sinne Ninnu ajoi. Sain puhelun että pitäisi viedä paikkaan X (en jaksa paikkoja nimetä, en varsinkaan niitä joihin en todellakaan halua viedä eläimiäni hoidettavaksi. Jokainen päättää itse, niin myös minä). Sanoin ei, ei sinne. Tilanne oli vakava, leikkaus pitäisi tehdä heti ja vaarana oli että Dee jäisi pöydälle. Sanoin että ymmärrän tilanteen, leikatkaa.

Ninnu oli koko ajan Deen kanssa, niin myös hetken Janne. Kiitos heille. Itse jännitin töissä. Ninnu piti mut ajan tasalla. Leikkaus kesti 1,5h. Dee oli hengittänyt itse koko leikkauksen ajan. Suolessa oli tuppeuma. Ohutsuolen ja paksusuolen liittymäkohdassa, sitä poistettuun 10cm pätkä. Ninnu ilmoitti että ipana on hengissä ja jää heräämöön, haenko myöhemmin. Tietysti ja päästin Ninnun kotiin, takana oli pitkä päivä.

Minä kävin ipanan hakemassa töistä lähtiessäni. Heräämössä vällyissä ja tipassa oli pieni Dee. Itkuhan siinä tuli. Meidän taistelija ja tuossa. Sain ohjeet; kipulääkettä, pahoinvoinnin estäjää, lisää kipulääkettä, antsat Ninnu oli jo hakenut. Pieni irroitettiin tipasta; SE LAITTOI VASTAAN! jouduin hieman naurahtamaankin. Ja sitten taas tuli itku.

Ajelin Ninnun luokse sekaisin ajatuksin, Dee on aina huonona. Nooh, Ninnun luona pentu hyppäsi itse pois kassista ja painelin pesään lämpöpullon viereen nukkumaan. Se oli hengissä. Illalla Ninnu laittoi viestiä että jätkä oli karannut ruokakipolle. Koska suolisto on joutunut isoon operaatioon, pitää meidän olla tarkkana kuinka paljon ja mitä Dee syö. Koska elimistö ei vaan kestä. Niinpä Deen tila on nyt rajattu missä sillä on oma hiekkis, vesikippo ja annosteltu eväs. Aamulla sain jo videon Ninnulta että Dee syö itse.

Deen tuleva koti on ollut tietoinen KAIKISTA tapahtumista reaaliajassa. Heitä myös pidetään ajan tasalla. Mitään ei ole jätetty kertomatta.

Nyt me toivotaan parasta. Pidetään peukkuja pystyssä että pieni tokenee. Taistelutahtoa siltä ei puutu pienimmässäkään määrin. Jos jollain on asiasta kysyttävää niin saa laittaa meiliä, me kerromme mielellämme mitä tapahtui. Ellimme mukaan harvoin tuppeumia havaitaan ajoissa ja keritään leikkaamaan, yleensä ne nähdään vasta ruumiinavauksessa. Me olimme ajoissa, ONNEKSI. Ja meillä oli paras hoitohenkilökunta joka kuunteli MEITÄ, realiteetit kertoen.

Tarina jatkuu, vielä ei olla maalissa...